Sitä paitsi eittämätön välttämättömyys vähensi kamalalla tavalla kuningas Tejan asekelpoisia miehiä.
Heti aselevon päätyttyä Cethegus isaurilaisineen ja bysanttilaisine joukkoineen, joissa oli saraseenilaisia ja herulilaisia ratsumiehiä sekä Alboin longobardilaisine ratsumiehineen olivat ryhtyneet ankarasti ahdistamaan pakenevia.
Sotajoukon mukana kulkevat naiset, lapset ja vanhukset hidastuttivat suuressa määrässä peräytymistä. Melkein joka yö täytyi senvuoksi uhrata pienehkö joukko-osasto, joka pysähtyi johonkin sopivaan paikkaan ja teki takaa-ajajille sitkeää, hurjanrohkeaa, toivotonta vastarintaa hankkiakseen pääjoukolleen taas pitkän ennakkomatkan.
Tuo julma, mutta ainoa käytettävissä oleva keino vaati milloin puoli tuhatta miestä, milloin — jos puolustusasema oli tavallista laajempi — suurempiakin uhreja.
Kuningas Teja oli ilmoittanut tämän sotajoukolleen ennen "hyvien toivon" vuorelta lähtöä.
Sotilaat olivat vaieten suostuneet tuohon hirmuiseen keinoon.
Kuolemaan vihityt kilpailivat joka ilta keskenään kunniatoimesta. Silloin kuningas Tejan täytyi — kostein silmin — antaa arvan ratkaista, sillä hän ei tahtonut ketään loukata kieltämällä heiltä oikeutta tällaiseen itsensä uhraamiseen.
Gootit, jotka huomasivat kansansa ja valtakunnan perikadon olevan tulossa ja pelkäsivät vaimojensa ja lastensa joutumista Narseksen käsiin, riensivät toistensa kilvalla kuolemaan.
Peräytymisretki muodostui goottien urhoollisuuden kunniakuluksi, jokainen pysähdys uskaliaan uhrautuvaisuuden kunniamerkiksi.
Niinpä kaatuivat tämän "perikadon yövartioston" johtajina
Hadusunt-vanhus Nucera Camellarian, nuori ampumataituri Guntamund
Adfonteksen ja reipas ratsumies Gudila Ad Martiksen luona.