"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen tänne suljetussa laatikossa.
"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.
"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.
"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.
"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."
"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä kerran noustava ylös syvyydestä.
"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.
"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista — Narseksen ja prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän — ja marssimme kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.
"Tuo taistelukenttä — olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä unikuvana — tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs on taittunut — tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."
"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on —"