"He ovat sittenkin oppineet näinä vuosina kaksi seikkaa", sanoi hän liikkeelle lähtiessään Lucius Liciniukselle, "nimittäin pitämään 'roomalaiset' kaukana itsestään ja liittämään Rooman kohtalon Cethegukseen. Se on jo suuri edistys."
"Päällikköni", varoitteli Licinius, "en voi yhtyä iloosi enkä luottamukseesi."
"En minäkään", lisäsi Salvius Julianus. "Minä pelkään ja epäilen
Narsesta."
"Te olette liian viisaita", ivaili Piso.
"Ihminen ei saa mennä liiallisuuksiin luottamuksessaan eikä epäilyksessäänkään.
"Eivätkö asiat ole muuttuneet parhaaksemme suuremmassa määrässä kuin olemme voineet toivoakaan tuon yön jälkeen, jolloin paimenpoika löi Rooman parasta runoilijaa kuolemattomalle jambikädelle, jolloin Rooman prefektiä kuljetettiin viljalaivaan kätkettynä Tiberiä alas, jolloin Massurius Sabinus joutui kreivi Markjan vangiksi, kun hän aikoi pujahtaa pakoon jalkavaimonsa kreikkalaisessa puvussa ja jolloin suuri lainopin tuntija Salvius Julianus olisi hukkunut armotta Tiberin liejuun, ellei herttua Guntaris olisi onkinut häntä ylös.
"Kuka olisi silloin voinut kuvitellakaan, että me nyt voimme sormillamme laskea päivät, jolloin Italian mantereella on ainoatakaan elävää goottia."
"Olet oikeassa, runoilija", virkkoi Cethegus hymyillen. "Noita molempia vaivaa kova Narses-kuume, samoin kuin heidän sankariaan kaatumatauti. Vihollistensa liian voimakkaana pitäminen on myöskin vika. Luut, joiden ääressä papit vannoivat, ovat oikeat. Sellaisia valoja ei voida rikkoa."
"Kunpa olisin", vastasi Licinius, "nähnyt valleilla pappien ja käsityöläisten joukossa edes yhdenkään sinun ystävistäsi, meidän ystävistämme. Mutta siellä oli vain vanuttajia, teurastajia ja puuseppiä. Missä oli Rooman aateli? Missä katakombien miehet?"
"He ovat panttivankeina", vastasi Cethegus. "He saivat palkkansa. Hehän palasivat Roomaan ja nöyrtyivät vaalean gootin edessä.