Se maaperä, joka imi itseensä kuningas Tejan sydänveren, on kai jo aikoja sitten ollut paksun laavakerroksen suojaamana.
Narseskin ihmetteli barbaarivastustajansa taitoa ja huolellisuutta puolustuspaikan valitsemisessa.
"Hän aikoo kaatua kuin karhu pesässään", virkkoi hän katsellessaan
Nuceriasta käsin goottien varusteita.
"Moni teistä, rakkaat sutoset", jatkoi hän hymyillen Alboinille, "kaatuu hänen käpäliensä iskuista, kun yritätte tunkeutua hänen pesäänsä."
"Täytyy heti alussa mennä niin suurella joukolla, että hän saa molemmat käpälänsä täyteen, eikä kykene enää iskemäänkään."
"Jos se käy päinsä. Minä tunnen Vesuviuksella erään solan, — minähän olin ennen muinoin, kun vielä luulin tämän raihnaisen ruumiini paranevan, useita viikkoja Mons lactariuksella ilmakylpyjä ottamassa ja tutkin silloin tarkoin koko Vesuviuksen — jos he ovat piilottautuneet sinne, ei heitä aja pois muu kuin nälkä."
"Se on kovin pitkäveteistä."
"Eipä muukaan auta. Minulla ei ole halua uhrata taas kymmeniätuhansia miehiä keisarin sotajoukosta näiden viimeisten kipinäin sammuttamiseen."
Niin kävikin.
Vielä kuusikymmentä päivää myöhemmin olivat molemmat sotajoukot vastakkain.