"Ja sitten?"
"Vesuviukselle."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kuningas Teja oli aikonut seuraavana yönä koota kaikki asekykyiset gootit paitsi muutamia solan vartijaksi jääviä ja hyökätä vuorelta Narseksen leiriin sekä pimeän ja hämmennyksen turvissa panna siellä toimeen oikein ankaran verilöylyn.
Kun viimeinenkin hyökkääjistä oli kaatunut ja kun päivän koiton tienoissa bysanttilaiset joutaisivat ajattelemaan hyökkäystä solaa vastaan, hakisivat ne aseettomista, jotka pitivät kuolemaa orjuutta parempana, vapaaehtoisen haudan läheisessä Vesuviuksen aukossa, minkä jälkeen solan puolustajat hyökkäisivät rotkosta ja maksaisivat henkensä mahdollisimman kalliisti.
Kuningas tunsi vilpitöntä iloa ja ylpeyttä, kun ei ainoakaan tuhansista vaimoista ja tytöistä — kaikki pojat kymmenvuotiaasta ylöspäin ja kaikki vanhukset olivat aseissa — valinnut häpeällistä orjuutta, vaan vapaaehtoisen kuoleman Vesuviuksessa, kun Teja esitti asian kokoutuneelle kansalleen.
Hänen sankarisydämensä iloitsi ajatellessaan, että koko hänen heimonsa päättäisi yhtenä miehenä kunniakkaasti suuren menneisyytensä kansojen historiassa ennenkuulumattomalla teolla, uljaalla sankarikuolemalla.
Tämä kuolemaa halveksivan sankarin epätoivoinen tuuma ei toteutunut. Hänen sammuva silmänsä sai tuon kamalan kuvan sijasta nähdä toisen valoisamman, sovittavan.
Aina varovainen ja valpas Narses oli huomannut vihollisen uhkaavat valmistukset jo ennen kuin Johannes ja Cethegus ja kutsunut sen vuoksi päälliköt telttaansa viidennellä hetkellä saamaan tarvittavat määräykset.
Oli erittäin ihana, kullalta hohtava syyskuun aamu. Valolaineet värähtelivät ilmassa, joka oli aivan täynnä kukkien tuoksua. Oli syysaamu, jonka vertaista ihanuudessa ei näe muualla Italiassakaan kuin Bajaen lahdella.