Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.
Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella
Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.
Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot, joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan solasta.
Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.
Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat, vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin ennättivät.
Mutta he eivät päässeet pitkälle.
Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten, illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.
Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.
"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."
Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.