Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan — Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas kuolisi — kysyi hiljaisella äänellä:
"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko
Harald täällä?"
"On. Harald ja kansasi jäännöksen — naisten ja lasten — pelastus", vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.
"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli ihmisvoimien.
"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.
"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen, Thulemaahan.
"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko suostua, kuninkaani?"
"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua. Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse — se ilahduttaa minua — syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan kaikki vielä elossa olevat — ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin kuningas Teoderik —"
"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.