Oltiin lokakuussa, mutta tämä vuodenaika näytti useita viikkoja sitten muuttaneen tapansa.
Kahteen kuukauteen ei ollut ollenkaan satanut, ei pilveä, ei hattaraakaan ollut näkynyt taivaalla, vaikka näillä seuduin satoi tavallisesti aina.
Mutta nyt — oli auringon laskun aika — Cethegus huomasi idässä meren toisella puolen aivan taivaan rannalla yksinäisen, pyöreäreunaisen, pikimustan pilven, joka oli varmaankin noussut aivan äsken.
Laskeutuva aurinko ei säteillyt ollenkaan, vaikkei pilviäkään ollut edessä.
Meren lyijynraskasta pintaa ei tuulen henkäyskään liikuttanut.
Ei pienintäkään lainetta näkynyt.
Laajalla tasangolla ei oliivin lehtikään liikahtanut.
Ei edes suon kaisla kahissut.
Ei kuulunut eläimenääntä, ei linnun siipien suhinaa. Omituinen, tukahduttava, tulikiveltä tuoksuva ilma vaikeutti hengitystäkin.
Muulit ja hevoset leirissä potkivat levottomina pilttuitaan.