Matasuntaan vaikutti — kuten olemme nähneet — vähitellen tämän äänettömän, ylpeän kärsimisen, tämän mykän, avuttoman kohtaloonsa alistumisen alituinen näkeminen.
Hän luuli sen ohessa huomanneensa, että Vitiges oli viime aikoina katsellut häntä lempeämmin kuin ennen, kaiholla, vieläpä mielihyvälläkin.
Siten häntä veti entistä enemmän kärsivän kuninkaan puoleen osittain itsetiedoton toivo, joka ei koskaan sammu rakastavassa sydämessä, osittain katumus ja sääli.
Usein he sattuivat myöskin tapaamaan hyväntekeväisyyttä harjoittaessaan.
Ravennan väestö oli viime aikoina alkanut nähdä nälkää, kun piirittäjät hallitsivat Anconasta käsin merta ja kuljettivat laivoilla Kalabriasta ja Sisiliasta ruokavaroja.
Vain rikkailla oli enää varaa ostaa kallista viljaa.
Kuninkaan lempeä sydän sai hänet jakamaan vilja-aittojensa runsaista varastoista jyviä kaupungin köyhillekin samalla kuin hän antoi niitä gooteilleen, varsinkin kun jyvien piti riittää runsaasti siksi, kun frankit saapuisivat avuksi. Hän toivoi myöskin muonan lisäystä niistä jyvälaivoista, joita gootit olivat koonneet Paduksen varsille ja koettivat saada tuoduksi vihollisten ohi kaupunkiin.
Estääkseen väärinkäytöksiä ja tuhlaavaisuutta viljan jakamisessa kuningas oli itse aina näissä tilaisuuksissa läsnä. Matasunta, joka kerran oli nähnyt hänet kerjäävien ja kiittävien joukkojen keskellä, oli asettunut hänen viereensä pyhän Apollinariksen basilikan marmoriportaille ja auttanut häntä leipäkorien jakamisessa.
Kaunista oli nähdä tämän ihanan parin — kuningas oikealla ja kuningatar vasemmalla — seisovan kirkonportailla ja ojentavan sieltä siunausta toivottavalle kansalle leipäkoreja.
Heidän siinä seisoessaan Matasunta huomasi tunkeilevan, tiheän ihmisjoukon keskellä — sillä paljon maalaiskansaa oli vihollisen pelossa kokoontunut lähiseudulta Ravennan muurien turviin — basilikan alimmalla portaalla erään naisen yksinkertaisessa, ruskeassa, puoleksi pään yli vedetyssä vaipassa.