Ensi töikseen Matasunta, jonka otsaa kuninkaan suudelma vielä poltti, ehdottomasti vetäytyi tästä niin kauaksi kuin mahdollista.
Näin oli hän — hän ei itsekään tiennyt kuinka — joutunut kammion kaukaisimpaan nurkkaan akkunan luo.
Vitiges huomasi sen.
Hän seisoi aivan oven vieressä kädet suuren, leveän ja melkein rinnankorkuisen miekan nojassa, jonka hän oli ottanut kantimesta ja jota hän piti oikeassa kädessään kepin tavoin.
Huoaten hän astui askeleen eteenpäin levollisesti katsoen Matasuntaa.
"Kuningatar", sanoi hän totisesti ja juhlallisesti, "ole huoletta.
"Minä aavistan pelokkaat tunteet, jotka ovat arassa neidonsydämessäsi vallalla.
"Ei ollut muuta keinoa.
"Minä en voinut sinua säästää.
"Kansani menestys sen vaati. Minä tartuin käteesi. Sen täytyy olla ja pysyä omanani.