Tämän lähteen vieressä istui kaunis neito hartaasti lukien levällään olevaa papyruskääröä. Hän oli puettuna lumivalkoiseen vaippaan, jota kultainen solki kiinnitti vasemmalla olkapäällä. Tummanruskeaan, pehmeästi aaltoilevaan tukkaan oli palmikoitu ohut murattiköynnös. Hän oli tuttavamme Valeria.
Täällä, näiden syrjäisten, vahvojen muurien sisällä oli hän saanut turvapaikan, kun hänen isänsä talo Napolissa oli luhistunut.
Hän oli tullut näiden synkkien muurien sisällä kalpeaksi ja totiseksi.
Mutta hänen kauniit silmänsä loistivat yhtä tulisesti kuin ennenkin.
Hän luki hyvin innokkaasti. Sisällys näytti tempaavan hänet mukaansa. Hienopiirteiset huulet liikkuivat tahdottomasti ja lopuksi voi lukijan ääntä hiukan kuullakin:
— — "Tyttären tään on puoliso haarniskaverhoinen Hektor, —
Vastahan häntä nyt hän käy seurassa palvelusneito;
Sen käsivarrella on sulo lapsonen, pilttinen pieno,
Hektorin ainoinen, sinisilmä ja hehkuva-poski.
Lapsehen armaaseen hymy huulilla katsovi Hektor;
Itkein Andromache lähi astuu sankarimiestään,
Hellään painaltaa hän Hektorin kättä ja lausuu:
Uskalluksesi turmion tuo! Voi, miksi et sääli
Lastasi, puolisoas, joka kohta on Hektorin leski!
Kohtahan, tiedän, sun vihamiehesi hirveät surmaa,
Vastahas raivolla kun niin hyökkäävät joka sielu.
Oi paras ois, jos maa sitä ennen mun kätkenyt oisi!
Kaikki on lohdutus pois, kun kohtalon isku sun murtaa,
Taattoni, äitini maass' on olleet varjojen ammoin;
Nyt sinä kaikkeni oot, olet puoliso, taatto ja äiti."
Hän ei jatkanut enää lukemista. Suuret silmät kostuivat. Ääni petti hänet. Hän painoi alas kalpean päänsä.
"Valeria", kuului lempeä ääni ja Cassiodorus kumartui hänen puoleensa.
"Kyyneleitäkö lohdutuksen kirjaa lukiessa?
"Mutta mitä näenkään — Iliaadi. Lapsi! Minähän annoin sinulle evankeliumin."