"Voittakoon niistä kumpi tahansa — minä joudun aina häviölle."
"Lapsi, älä puhu noin. Sinä et voi punnita näitä molempia voimia, rakkautta maalliseen ja taivaallisen kaipuuta samalla vaa'alla kuin kahta samanlaista esinettä."
"Voi niitä", jatkoi Valeria ikäänkuin itsekseen puhuen, "joiden sieluihin kohtalo on pannut tällaisen kaksoisvoiman, joka vuoroin vetää ylös tähtiin, vuoroin alas kukkasten luo.
"Heillä ei ole kumpaisestakaan iloa."
"Sinussa, lapseni", jatkoi Cassiodorus istuutuen hänen viereensä, "kamppailevat todellakin leppymättöminä maailmallisen isäsi ja hurskaan äitisi mielenlaadut.
"Isäsi, vanhan suvun roomalainen, maailman lapsi, rohkea, ylpeä, varma, itseensä luottava, voittoa ja valtaa tavoitteleva, ymmärsi huonosti — minä pelkään — liian huonosti uskomme hengen, joka vasta haudan toiselta puolen etsii oikeaa kotiamme. — Ystäväni Valerius oli oikeastaan enemmän pakana kuin kristitty.
"Äitisi sitävastoin, joka oli hurskas ja lempeä ja polveutui marttyyrisuvusta, koetti etsiä taivasta ja unohtaa maan. Hänkin lienee osaltaan painanut leimansa olemukseesi."
"Ei", huudahti Valeria nousten seisomaan ja heiluttaen voimakkaasti jalomuotoista päätään, "minä tunnen itsessäni vain isäni mielenlaadun.
"Ei yksikään veripisara minussa muistuta toista puolta.
"Äitini oli hyvin sairaalloinen ja kuoli pienenä ollessani.