Italia pääsi hänen lempeän hallituksensa aikana, vaikkei sodan liekki ollutkaan täysin sammunut, samanlaiseen kukoistukseen kuin Teoderikin hallitessa.
Huomattavaa on, että goottien ja italialaisten sadut ylistävät onnellista kuningasta milloin Numa Pompiliuksen, Tituksen tai Teoderikin jälkeläisenä, milloin näiden maan päälle nuorekkaassa muodossa palanneena henkenä, jonka tehtävänä oli valtakunnan saattaminen entiseen loistoon ja onneen.
Hänen valtaistuimelle nousemisensa oli kuin aamuauringon nousu synkästä yöpilvestä. Se oli vastustamaton ja tuotti kaikkialle valoa ja siunausta.
Synkät varjot katosivat askel askeleelta hänen lähestyessään. Onni ja voitto kulkivat hänen edellään ja kaupunkien portit ja ihmisten sydämet avautuivat hänen edessään melkein vastustuksetta.
Sotapäällikön ja hallitsijan nero, joka uinaili tässä vaaleaverisessä nuorukaisessa ja jonka vain muutamat, kuten Teoderik ja Teja, olivat aavistaneet, vaikka he eivät olleet osanneet antaa sille kyllin suurta arvoa, kehittyi nyt äkkiä, kun se oli saanut mahdollisuuden kehittyä.
Näiden vuosien kovat koettelemukset, Napolissa ja Rooman edustalla kärsityt tuskat ja ero rakastetusta, josta jokainen bysanttilaisten voitto vei hänet kauemmaksi, olivat kehittäneet hänen luonteensa nuorekkaan iloisuuden vakavaksi miehekkyydeksi, silti sitä perinpohjin hävittämättä.
Hänen luonteensa valoisa peruspiirre oli säilynyt luoden kaikkiin hänen tekoihinsa miellyttävän ja sydämiä voittavan tenhon.
Oman ihanteellisuutensa kehoittamana hän vetosi luottamuksellisena kaikkien muiden ihmisten ihanteellisuuteen.
Useimmat, melkeinpä kaikki, joita eivät vihamieliset henget hallinneet, tajusivat vastustamattomasti hänen pyrkimyksensä kaikkeen, mikä oli jaloa ja kaunista.
Kuten valo kirkastaa läheisyytensä, vaikutti aurinkoisen kuninkaan jalomielisyyskin sovittavasti hoviväkeen ja ympäristöön, vieläpä vastustajiinkin.