Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja lännessä ovat Etsch-laakson rajana.
Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.
Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti askel askeleelta lapsi — vai oliko hän jo neito — ajaen edellään lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa auringonlaskua.
Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen, johon hän hyräili seuraavat sanat:
Vuohet rakkaat, paimenkäden sallikaatte johtaa teitä; niinkuin taivaan valo-vuonat, kirkkaat tähdet paimentansa aulihisti, hurskaan tyynnä tottelevat. Helppo niit' on kaita, johtaa herra Kuun.
Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän vettä.
"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.
"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä tuolla rinteellä.
"Kukkani kuihtuvat pian."
Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi suuri joukko kauniita alppikukkia.