Belisariuksen ystävien oli silloin helppo saada todistetuksi, että sankarin poiskutsuminen oli ollut onnettomuuksien syynä.
Päivän selvää olikin, että niin kauan kuin Belisarius oli Italiassa, oli saatu voitto voiton jälkeen, mutta kun hän sieltä lähti, tuli onnettomuuden sanoma toisensa jälkeen.
Italiassa olevat bysanttilaispäällikötkin myönsivät julkisesti, etteivät he voineet korvata Belisariusta.
"En voi", kirjoitti Demetrius Ravennasta, "lähteä Totilaa vastaan avoimella kentällä. Tuskin voin puolustaa tätä suolinnaa.
"Napoli on menetetty.
"Rooma voi milloin tahansa antautua.
"Lähetä meille taas mies rohkea kuin jalopeura, vandaalien ja goottien voittaja, jonka veroiset luulimme ylpeydessämme olevamme."
Ja Belisarius, joka tosin oli juhlallisesti vannonut, ettei koskaan enää palvelisi kiittämätöntä keisaria, oli unohtanut kaiken vääryyden heti, kun Justinianus taas hymyili hänelle.
Ja kun Justinianus Napolin antauduttua syleili häntä ja sanoi "uskolliseksi miekakseen" sekä vakuutti, ettei hän todella ollut epäillyt hänen uskollisuuttaan, hän ei muka vain ollut kärsinyt hänen kuninkaan tapaista asemaansa, eivät Antonina eikä Prokopius saaneet enää häntä pidätetyksi.
Mutta kun keisari pelkäsi toisen Italiaa vastaan suunnattavan sotaretken kustannuksia, — varsinkin kun Narseksen menestyksellinen taistelu persialaisia vastaan nieli suuria rahasummia — taistelivat kunnianhimo ja ahneus hänen rinnassaan ja olisivat kai taistelleet kauemminkin kuin Rooma ja Ravenna barbaareita vastaan, jolleivät prinssi Germanus ja Belisarius olisi yhteisesti tekemällään ehdotuksella saaneet sitä päättymään.