"Hyvästi, Valeria!"
Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.
Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.
Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään.
Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.
Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja nuoruutta.
Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.
Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus?
Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä,
Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta takaisin synkkien muurien sisälle.