"Sen vain saimme tietää, että päivällä tapahtuneen keskustelumme jälkeen keisarinna, joka kuuluu olevan kovin sairaalloinen, oli kutsunut keisarin päivällisille huoneisiinsa.
"Senkin saimme tietää, että keisarinna, joka oli alussa ollut sodan innokkaimpia kannattajia, oli viime aikoina ruvennut vähitellen kannattamaan rauhaa."
"Ja mikä" — kysyi kuningas, joka oli kuunnellut kertomusta totisena, mutta enemmän uhkaavan kuin huolestuneen näköisenä — "mikä oli saanut sirkuslutkan muuttamaan siten mieltään?"
"Bysantissa kuiskaillaan, että hän on ruvennut yhä enemmän pelkäämään sielunsa autuuden puolesta. Sen vuoksi hän tahtoo, ettei rahoja käytettäisi sotaan, jonka loppua hän ei enää luule näkevänsä, vaan kirkkojen rakentamiseen, varsinkin Sofia-kirkon valmistamiseen, — tuon kirkon, jonka pohjapiirustuksen hän on määrännyt pantavaksi rinnoilleen ruumisarkkuun."
"Varmaankin kilveksi Jumalan vihaa vastaan kuolleiden ylösnousemuksessa.
"Tuo lutka aikoo kai pudottaa aseen rakkaan Jumalan kädestä satojen kirkkojensa avulla ja lahjoa hänet niiden rakennuskustannusten kuiteilla. Sellaisiin mielettömyyksiin tämä usko voi johtaa", tuumi Teja synkkänä.
"Me emme päässeet vastoinkäymisemme syyn jäljille.
"Sillä en voi sanoa siksi edes varjoa — kenties mielikuvitukseni synnyttämää varjoa, joka heilahti ohitseni."
"Mitä se oli", kysyi Teja.
"Kun myöhään illalla lähdin palatsista ajatellen Tribonianuksen ilmoittamaa surusanomaa, vilahti ohitseni kappadokialaisten orjien kuljettama keisarinnan kullattu kantotuoli, joka nähtävästi tuli Teodoran palatsista puistojen keskeltä.