"Siellä Maniliani lepäsi morsiuspuvussa isänsä ja sulhasensa välissä.
"Vieraita oli lukematon joukko.
"Näen vielä Manilian kalpeat kasvot, hänen kyynelistä kosteat silmänsä — näen, miten Montanus pani kätensä hänen kaulalleen — silloin ryhdyin epätoivoiseen tekoon — hyökkäsin saliin ja sieppasin hänet syliini huiskien ympärilleni miekallani.
"Mutta noita sankareita oli yhdeksänkymmentä. Kauan puolustauduin heitä vastaan. Silloin tapasi minut balti Alarikin miekka. He riistivät parkuvan Manilian käsivarsiltani ja heittivät minut vertavuotavana, vainajaksi luultuna muurin yli Tiberin rannalle.
"Mutta silloinkin, kuusi lustrumia sitten — samoin kuin hiukan toista vuotta sitten — herätti joen jumalan henkäys minut tainnoksista.
"Kalastajat löysivät minut ja heidän hoidossaan virkistyin.
"Mutta sydämeni reväistiin sinä yönä rinnastani —
"Monta, monta vuotta kului.
"Minä vihasin maailmaa ja sen Jumalaa, jos sellaista on olemassakaan.
"Ja Maniliusten suku ja balti Alarik saivat kokea, etten minä ollut kuollut.