Muinelmia.
Lieto Lemminkäinen.
Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista, mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa, kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä, jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.
Sama Pohjolan neiti, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat, rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo, että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa, Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:
"Ellös menkö poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkon tahotakkana".
Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja vastasi:
"Koira kutsuen menevi, Hyvä ilman lykkeleksen — Tuoss' on kutsut kuunikuiset Terässä tulisen miekan, Wyöllä kalpani käressä".
Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa, että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi, niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä, joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen röyhkiänä eli ylpiänä.
Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä, niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle. Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan. Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen, särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle, jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa, jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:
"Koria on kutsuttu vieras, Koriampi kutsumatoin."