Nuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi muutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi kotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen. Kummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: "no, poikaseni niinkö palasit pian jällen!" "Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit suurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään ystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan taattavat, tosiystäväni."
"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin vähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän kymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden vaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden seassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän. Ja sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä! Mutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: ele kiitä ystävätä, ennenkun hädässä koettelit. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan tosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä ymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu pakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä hädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun humaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli hän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei enää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani, että ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia."
"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon tiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka tyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä tahansa tarvitseisin."
"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta ystävää." — "Käydään, käydään," sano poikaki.
Kauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan vaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu kauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi käyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi niistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle ja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika vastasi: "olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja sen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen yksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja karkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella itsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään henkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja kaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni että isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa arvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden otin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin kauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin haudata."
"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi närkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka eripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa. Jokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki hänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin tokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua onnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen, jonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi."
Nuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen hyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin että hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni toisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin kävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan viimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.
"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on ulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi tosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi heidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä pilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan ystäväni luoksi!" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle. Ja koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja kysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä. Kauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi ystävänsä kätkemään ruumista.
"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään pelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin sinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät maakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden etsimisistä."
Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä, eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."