Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.
Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään. Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen ympäristö tulvehti.
Tällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin osaksi.
Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha poikaseni?"
Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.
Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä, mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen lapsen terveeseen uneen.
Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.
"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!… Minä tahdon nousta ja lähteä lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."
Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra lepäsi varmasti vielä hänen sylissään… Parin minuutin perästä Jim Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle, ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.
Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien vesien taakse.