"Muistan", virkkoi piispa. "Näen sinun nyt käyvän kartanon poikki leipää ja lihaa kädessäsi — pikku poikanen, paljain päin päivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua vastaan huutaen 'Hugh!'"
"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut kertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä sain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se poistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi puutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin huomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää. Hetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen juoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi kiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi avutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi madon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut kottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella, kun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se nimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei minua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä. Oikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia nimitettävän 'Hugh'ksi!"
Piispa hymyili, sitten huoahti. "Pieni intoisa sydän parka", hän sanoi, "joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen opetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen sydän kokea… Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen ja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta. Myöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin ollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan makaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on sijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään."
Piispa ojensi kättään.
Hugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen jäähyväisensä isä Gervaiselle.
Sitten hän kohosi seisoalleen.
Piispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos. Jälleen hän ojensi kättään.
Ritari polvistui ja suuteli piispan sormusta.
"Kiitän teitä, jalo herra", hän sanoi, "suuresta luottamuksestanne minua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen." Näin sanoen hän palasi istuimelleen.
Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli huolellisesti kekäleitä.