"Sitten — niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja palanneen yksinään.
"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin. Ja huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni, enkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary Rebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail — senkin hälisevä hätikkö! — juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.
"Mutta — kun suljen silmäni — voi, silloin! Niin, kuulen taasen hopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla — saan kuulla jälleen — tuon ihmeellisen äänen — tuon hellän äänen, joka sanoi: 'Ota hänet, hän on ollut aina — aina' —"
Vanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja vaikeni äkkiä.
Mary Antony oli vaipunut uneen.
* * * * *
Prioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon sokaisema.
Hän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa, katsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella ja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.
Sitten hän avasi oven ja astui ulos sulkien sen jälkeensä.
Priorittaren sulkiessa oven Mary Antony avasi loisen silmänsä.