"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan", totesi aliprioritar, ei tosin epäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään mielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä ääriviivoja.
"Tiedän sen", sanoi piispa matalalla äänellä. "Senvuoksi minä olen tullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset ja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut yksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa."
"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä", alkoi aliprioritar. "Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut —"
Piispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä kiiruhti ulos.
Piispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen odotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman pikainen läheneminen.
"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne", sanoi piispa, "ja viettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan puolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka niin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon kaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta tarvitessani soitan luostarin kelloa."
Piispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli hävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.
Sitten hän palasi priorittaren kammioon ja sulki oven.
Pyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha Antony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen vanhaa järkeään.
Sitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa, tipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi nesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.