"Minä salpasin heidät käytävään", sanoi hän viekkaan näköisenä. "Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua 'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa äiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. ' Dixi: Custodiam vias meas ' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'], veisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa, kunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. ' Quid multiplicati sunt qui tribulant me ' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?], lauloi Mary Antony sisällä… 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti', rukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen tärkeätä teille sanottavaa.' — ' Dixit insipiens ' ['Tyhmyri puhui' — Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja kun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti hän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat olivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja tämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut puut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra piispalle… No mitä nyt!" — häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. — "Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?" Piispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin kivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.
Hänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat voimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat joutumaisillaan pois tasapainosta.
Piispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi vaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.
"Tahdotteko kuulla uutisia priorittaresta, sisar Antony?"
Heti kävivät silmät innokkaiksi.
"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän tarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?"
"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin", sanoi piispa. "Tänä aamuna minä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli kihlattu, ennenkuin tuli tänne."
" Minä tiedän sen", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. "Minä kuulin sen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla — kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan yksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin, etten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä heittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin — tuon laihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä näin sen kaiken!"
Mutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui vanhoilla kasvoilla.
"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut surullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen lausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei voi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa kaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän Neitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut minut kuolemansyntiin?"