Kaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen kauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista paikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan johtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja, oli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli liverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.
Prioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon. Kaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat olivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden toisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen asutun kammion ovi oli suljettu.
Seisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi kuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia askeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion väliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun tämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.
Sitten prioritar otti naulasta yhden kryptalyhdyistä ja sytytti sen.
* * * * *
Sillä välin seisoi yksikseen jäänyt ritari tuokion ajan kuin huumautuneena.
Hän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä lamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa, kuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.
Seisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä, kuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni vieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta hehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän katkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut sydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä kohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä ja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi saapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman vaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.
Mutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli jättänyt, sanoi: "Älä koske minuun", ja kehotti häntä etsimään vaimoa toisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun oli luullut lemmittynsä uskottomaksi.
Ja kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa pidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen. Lisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo elinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen hänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin hänet oli nyt jätettävä — tällaiseen elämään!