Laskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja lukitsi sen sisäpuolelta.
Hän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen valepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja kookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.
Oven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he seisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut kummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä eristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun kyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta itsessään hiljainen kuin hauta.
Tämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman elinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.
Kun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden tuokiot tunneilta.
Sitten ritari puhkesi puhumaan.
"Anna lyhty minulle", hän sanoi.
Prioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa arvokkuus. Jälleen oli suloista totella.
Ritari piteli lyhtyä siten, että se valaisi kummankin kasvoja.
"Mora", hän virkkoi, "siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä astelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen ja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme ketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani. Tuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän ovatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu pian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on vaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.