KOLMAS LUKU.
Tuttavuutta jatketaan.
Tytön kauniit kasvot ja vartalo ja hänen tavaton pituutensa olisivat jo isää miellyttäneet, mutta hänen rohkea hurjuutensa ja palvelijoilta oppimansa raa'at elkeensä huvittivat häntä siihen määrään ja soveltuivat niin hyvin hänen juomarenttu-luonnolleen, että hän heti otti lapsen uutena, lystinä leikkikaluna huostaansa.
Unhottaen metsästysretkensä laski hän hänet alas lattialle tahtoen sovittaa häntä. Aluksi tyttö ei hänestä välittänyt, näyttäytyi vaan yrmeältä kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Viina oli noussut hänelle päähän, hän tuli iloselle leikkituulelle, niinkuin ainakin väkeviä nautittuaan. Hänestä oli kuin olisi hän leikkinyt koiranpennun kanssa, tahi huvitellut katselemalla taistelunhimoista nuorta kukkoa. Hän käski palvelijat takaisin kyökkiin, ne hiipivät tiehensä, naiset ihmetyksestä tyrmistyneinä ja miehet salavihkaa naureskellen, kunnes pääsivät renkitupaan, jossa puhkesivat röhönauruun.
— Niinpähän kävi kuin sanoimmekin, nauroivat he. — Hänen tarvitsi vain nähdä miten kaunis lapsi oli ja huomata hänet itseään kiukkuisemmaksi. Olipa hänellä rohkeutta koko lailla — kuinka hän löi ja haukkui häntä! Se oli lystintä mitä nähdä voi! Eipä tyttö pelännyt häntä enemmän kuin koiranpentua ja hän vain nauraa hohotti haljetakseen.
— Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Jeoffrey herra hymyillen lapselta laskettuaan hänet alas tammipenkille ja asettuen itse eteen seisomaan.
— En, sanoi pikku Klorinda neiti, rypistäen mustat kulmakarvansa ja iskien kauniit huuhkajasilmänsä läpitunkevasti häneen. Vihaansa isän iloisuus jo lauhdutti, ja hohottava nauru alkoi huvittaa häntä vaikka hän ei halunnut näyttää että sydän jo suli.
— Minä olen isäsi, sanoi hän. — Isääsihän sinä äsken löylyytit.
Sinulla taitaa olla kova käsi — näytäppäs.
Hän puuttui tyttöä kalvoseen ja työnsi hihaa ylemmä.
— Koetappas lyödä minua, huusi hän. — Mene tiehesi!