— Suljeppas suusi hetkeksi, isä, huusi hän isän pahimmin peuhatessa, — että hänen korkea-arvoisuutensa saa sanoa meille asiansa. Emmehän vielä ole sitä edes kuulleetkaan.
— Minä en tahdo sitä kuullakkaan! ärjyi Jeoffrey herra. — Luuletko sinä, että minä aion hänen hävyttömyyksiään kuunnella! Se ei ikänäni tapahdu!
— Mikä asianne olikaan? kysyi Klorinda neiti kirkkoherralta. — Ette voi palata kotia sitä toimittamatta. Sanokaa se minulle. Minä tahdon että se sanotaan.
Kirkkoherra hypisteli hattuaan, kalpeana ja silmät pelvosta maahan luotuina.
— No mies, rohkaise nyt mielesi, sanoi Klorinda. — Minä autan sinua. Sano pois asiasi!
— Luvallanne armollinen neiti, — se kuului näin, änkytti kirkkoherra. — Hänen armonsa käski minun sanoa korkeasti kunnioitetulle isällenne — että ellei hän pyydä teitä heretä käyttämästä noita — noita —
— Polvihousuja, jatkoi Klorinda lyöden kättä polveen.
Kirkkoherra punastui kainoudesta, vaikka hän tavallisesti oli kasvoiltaan kellertävän kalpea.
— Niin ei kukaan aatelismies, jatkoi hän yhä vaikeammin saaden sanoja suustaan, — suuresta kauneudestanne huolimatta — — ei kukaan aatelismies — —
— Tahtoisi naida minua? lopetti Klorinda neiti lauseen suopealla laupeudella.