Hän oli niin levoton ja mielensä niin haikea, ettei hän voinut maata vuoteellaan vaan nousi ylös, niinkuin ainakin, milloin ei unta saanut. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja koetti rauhoittua katselemalla tähtiä, joiden hän lapsuudesta asti oli luuloitellut ystävällisesti häntä katselevan ikäänkuin tahtoisivat ne häntä lohduttaa.
Mutta tänä yönä ei tähtiä näkynytkään. Olisi ollut kuutamo, mutta iltamassa oli taivaalle kokoutunut synkkiä pilviä, jotka peittivät kuun näkymästä, paitsi kun tuulen puuska sattui repäisemään halkeaman mustaan huntuun.
Hän laskeutui polvilleen yöpuvussaan. Yöllinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Koko talonväki olivat aikoja sitten menneet levolle, niin että kaikki nyt jo nukkuivat. Hän vaan yksin valvoi, ja kun hänellä oli lapsellisen yksinkertainen mieli, jonka aina täytyy uskoa huolensa Korkeimmalle, niin hän nytkin katseli synkkää, pilvistä taivasta ja rukoili menestystä sille miehelle, joka ei ajatustakaan hänelle uhrannut sen perästä, kun hän tuona iltana kumarsi hänelle. Hän oli liian ruma ja liian ikävystyttävä tullakseen muistetuksi.
— Kenties, mutisi Anne, — hänkin juuri tällä hetkellä ikkunastaan katselee pilviä, kun ei voi nukkua ajatellessa, että hän parin päivän päästä on täällä ja saa nähdä ihanan Klorindan, ja ehkä hän miettii mielessään miten sanansa asettaisi, jos Klorinda näyttää suosiolliselta, jota Jumalalta rukoilen.
Polulta ikkunan alla kuului samassa kuin keveää liikettä, mutta se oli niin keveää, että hän luuli erehtyneensä. Tuokion aikaa vallitsi taas äänettömyys, ja ellei sen enempää olisi kuulunut, olisi hän unhoittanut koko asian tahi luullut sitä mielikuvituksensa luomaksi. Mutta sitten taas kuului samanlaista ääntä, ja nyt oli hän erottavinaan, että se oli kuin hiekan narskamista jalan alla. Askeleet tuntuivat niin varovaisilta, kuin kulkisi kävelijä hiipimällä eteenpäin ja tuskin uskaltaisi liikahtaakkaan. Sitten taas kaikki hiljeni. Pelko valloitti hänet hetkeksi, sillä hän ei ollut rohkea ja oli nykyään kuullut kerrottavan eräästä uskaliaasta, kuleksivasta mustalaisesta, joka muutaman toverin seuraamana murtautui erään naapuritalon alakertaan. Talon isäntä keksi hänet, mutta vasta kovan vastarinnan perästä saatiin hänet vangituksi, pyssyjäkin oli kahakassa käytetty ja muuan palvelija siinä saanut surmansa. Hän kumartui sentähden eteenpäin kuuntelemaan, miettien miten parhaiten saisi talonväen herätetyksi. Silloin kuului taas samanlaista liikettä ja tukehdutettu kirous. Hän ponnisti nähdäkseen ja erottikin mustan olennon seisomassa polulla. Varovasti kohosi hän seisalleen ja nojasi hetkisen vavisten ikkunapieleen, ajatellen kenen hän palvelijoista ensiksi herättäisi ja miten hän parhaiten pääsisi isänsä huoneesen. Sydän tykytti ja hengitys oli raskasta. Silloin äkillinen vihuri häiritsi yön hiljaisuutta, se taivutti puiden latvat ja repi pilvet kaistaleiksi. Askeleet kuuluivat taas, ne tuntuivat vähemmän pelkäävän omaa ääntään tuulen pauhinassa. Haalea valo näkyi kahden mustan pilven välistä; se kirkastui, siekaleinen halkeama suureni ja laski kuun hetkeksi häikäisevän kirkkaasti loistamaan, sitten taas pilvet syöksyivät sen yli ja peittivät sen näkymästä.
Juuri silloin Anne uudelleen kuuli askeleet ja näki selvästi mustaan kauhtanaan ja lakkiin puetun olennon livahtavan ison puun varjoon. Mutta hän näki vieläkin enemmän — ja puristi käsillä suutaan ettei päässyt parahtamaan. Sillä vaikka lakki peitti vaaleat kiharat ja hän näytti kummalliselta ja melkein rumalta, niin olivat ne kumminkin John Oxon herran kasvot, joita kuu siekaleisten pilvien lomasta valaisi.
KAHDEKSAS LUKU.
Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.
Kului kolme päivää kahden sijasta, ennenkuin herra Oxon palvelijansa seuraamana ratsasti linnan pihaan. Häntä oli viivytetty matkalla, mutta se ei näyttänyt tehneen häntä kärsimättömäksi, sillä hän oli kauniimpi ja hilpeämpi kuin milloinkaan. Jäätyään kahden kesken Jeoffrey herran kanssa, kyseli hän herttaisimmalla tavallaan naisia ja tiedusteli heidän terveyttään.
Klorinda ilmestyi vasta päivällisille, jolloin hän kuningattaren tavoin Anne sisarensa ja neiti Wimpolen seuraamana astui huoneesen. Anne sai nyt ensi kerran kaikessa komeudessa syödä päivällistä perheensä kanssa.