— Tukkanne! Kaunis tukkanne! Siitä on poissa pitkä kihara, armollinen neiti! änkytti neiti Wimpole aivan typerryksissä.
Klorinda ponnahti seisalleen ja käänsi mustat kiharansa valkoisen olkansa yli nähdäkseen niitä peilissä.
— Poissako? huusi hän. — Mistä? Kuinka? Mitä tarkoitatte? No voi!
Viimeiset sanat hän melkein kiljasi kun näki tuhopaikan, josta noin viiden jalan pituinen kihara oli leikattu.
Hän kääntyi ja karkasi kammarineitsyen kimppuun, kauniit kasvot kiukun vääristäminä ja silmät tulta säihkyen. Hän tarttui häntä olkapäihin ja löi korville kunnes tyttö parkaa pyörrytti.
— Sinä sen teit! kiljui hän. Sinä, sinä — sen kirottu, katala luuska! Sinä teit sen saksia pidellessäsi kun koetit sitä uutta päähinettä, jonka ompelit minulle. Sinä laittelit siihen nauharuusua ja satuit silloin tuon kiharan leikkaamaan etkä tohtinut siitä minulle virkkaa.
Musta tukkansa liehui ympärillään kuin raivottaren harja, ja kun kätensä väsyivät, sieppasi hän harjan pöydältä ja muokkasi sillä tytön täyteläisiä olkapäitä jotta seinät kaikuivat.
— Neiti, neiti, en minä sitä tehnyt, en minä sitä tehnyt, armollinen neiti! huusi tyttö nyyhkyttäen ja puolustellen.
— Te lyötte hänet vaivaiseksi, armollinen neiti, itki neiti Wimpole.
— Minä rukoilen teitä! Elkää lyökö, elkää — se ei ole soveliasta.
Klorinda työnsi kammarineitsyen luotaan ja heitti harjan neiti
Wimpolelle päähän, kiljuen hurjassa raivossaan.