— Kreivittäreni täytyy viekotella teitä useammin meillä käymään, sanoi Dunstanwolde. Jonkun ajan perästä puhuikin kreivitär herttualle, niinkuin miehensä salaa oli häntä pyytänyt. — Puolisoni olisi onnellinen jos teidän ylhäisyytenne useammin kunnioittaisi taloamme käynnillään, sanoi hän eräänä iltana muutamissa suurissa tanssiaisissa herttuan heittäessä jäähyväisiä hänelle.
Lempeinä kohtasivat Osmonden silmät hänen katsettaan.
— Lordi on aina sukulaiselleen ystävällinen ja lämminsydäminen, vastasi hän. — Elkää antako hänen luulla minua kiittämättömäksi tahi epäkohteliaaksi, sillä minä en todellakaan ole kumpaakaan, rouva kreivitär.
Vakavasti he katsoivat toisiaan silmiin. Herttuan täytyi mielessään ihailla Klorindan sametinkaltaisia, syviä silmiä.
— Teidän ylhäisyytenne ei ole niin vapaa kuin alhaisempisäätyiset miehet, sanoi Klorinda. — Te ette voi tulla ja mennä, niinkuin itse tahdotte.
— En voi, vastasi herttua vakavasti, — en voi niinkuin tahtoisin.
Siinä kaikki.
Kun koko maailma tiesi, ettei neiti Klorinda Wildairs kauneudestaan ja voitoistaan huolimatta herra John Oxonille kotonaan maallakaan erittäin armollisesti hymyillyt, niin se ei herättänyt huomiota eikä antanut syytä juoruihin, että kreivitär Dunstanwolde aivan vähän seurusteli hänen kanssaan ja ani harvoin kutsui häntä kotiinsa kaupunkiin.
Kerran, kaksi ilmestyi hän tosin lordin kutsumana sinne, mutta hänen armonsa näytti häntä tuskin huomaavankaan, ensimmäiset emännän kohteliaisuusvelvollisuudet hänelle osotettuaan.
— Sinä, kultaseni, et koskaan ole hänelle hymyillyt, sanoi Dunstanwolde vaimolleen. — Sinä kohtelet häntä aina ylpeästi, niin kuin armonne tapa oli kohdella kaikkia muita — paitsi palvelijaanne, jatkoi lordi hellästi; — mutta hän kuului kumminkin seurueeseesi, ja jos nuo iloiset nuoret herrat pysyttelevät poissa, niin maailma kohta panee sen minun syykseni, kun muka pelkään heidän nuoruuttaan ja ritarillista käytöstään. Minä en tahdo, että luultaisiin minun hyvyyttäsi väärinkäyttävän, niin etten sinulle vapauttasi soisi.