Klorinda istui koko yön kuolleen kättä pidellen. Anne näki hänen usein kädellään sivelevän vainajan harmaata tukkaa, melkein niinkuin äiti sairasta, nukkuvaa lastaan ja kumartuvan hänen otsaansa suutelemaan, kuiskaillen hänelle lempeitä sanoja, ikäänkuin häntä rohkaistakseen. Yhden ainoan kerran vaan hän polvistui, ja Anne ihmetteli rukoiliko hän ja miten hän rukoili, hänellä kun ei ollut tapana rukoilla.

Hän polvistui juuri päivän koittaessa, ja kohottuaan jälleen seisalleen otti hän pukunsa poimeista esille pienen kääreen.

— Anne, virkahti hän aukaisten kääreen nauhat — kohta häittemme jälkeen tapasin kerran puolisoni kirjoituspöytänsä ääressä katselemassa näitä esineitä, joita hän piteli kädessään. Hän luuli ensin sen mieltäni pahoittavan, mutta minä vakuutin hänelle olevani lempeämpi luontoinen kuin hän luulikaan — vaikken kumminkaan niin lempeän kuin viaton tyttö raukka, joka kuoli hänen lastaan synnyttäessään. Hänen kuvaansa hän siinä katseli ja pientä sormusta ja kahta kiharaa — ruskea oli äidin päästä ja toinen — pieni, ohut untuva — lapselta. Pyysin häntä aina niitä tallettamaan ja usein niitä katselemaan ja muistamaan miten viaton hän oli ollut, ja että hän kuoli hänen tähtensä. Tunsin kyyneleitä kädelläni kun hän kiittäen suuteli sitä. Hän talletti pientä käärettä kirjoituspöydässään ja minä toin sen tänne hänelle.

Pienoismuotokuvassa oli nuoren tytön viehättävät kasvot, silmät olivat isot, lempeät ja lapselliset ja poskien puna oli kuin aamun koi. Melkein hellästi Klorinda kuvaa katseli.

— Sanotaan ettei ylösnousemisessa naida, sanoi hän, — mutta jos kumminkin niin olisi, olet sinä hänen vaimonsa enkä minä. Minä olin hänestä jotakin alempi arvoista, vaikka kannoin hänen nimeään, ja vaikka hän minua kunnioitti. Kun sinä lapsesi kanssa kohtaat häntä, unhottaa hän minut — ja kaikki on hyvin. Silmänräpäyksen ajan painoi hän kuvaa ja kiharoita vainajan huulia vasten, ja Anne huomasi ihmetellen huultensa väräjävän. Sitten pani hän sormuksen vainajan pikkusormeen ja piilotti kuvan ja kiharat hänen ristissä oleviin käsiinsä.

— Hän oli hyvä mies, virkahti hän, — hän oli ensimäinen hyvä mies, jonka koskaan olen tuntenut. Ja hän ojensi kätensä Annalle ja veti hänet huoneesta ulos; silmistä valahti mustalle puvulle kaksi kirkasta kyyneltä, jotka jalokivien tavalla kimelsivät.

Hautajaisten jälkeen tuli lähin sukulainen ottamaan maatilan perintönään huostaansa ja leski muutti isänsä luo entiseen kotiinsa, elääkseen siellä erotettuna maailmasta. Puolisovainajansa oli testamentilla määrännyt kaupunkitalonsa leskelleen, mutta hän ei halunnut palata sinne ennen suruajan loputtua, kun hän herkesi surupukua kantamasta. Kreiviltä perimänsä varakkaisuus teki hänet rikkaaksi naiseksi, ja kun hän taas halusi näyttäytyä maailmalle, olisi hänellä varaisuutta esiintyä arvonsa mukaisesti.

Lapsuutensa kodissa ollessaan teki hän paljon saattaaksen sitä itselleen sopivammaksi asunnoksi. Hän tilasi Lontoosta huonekaluja ja työmiehiä, jotka panivat kuntoon hänen ja Annen huoneet. Mutta hän ei tahtonut niitä huoneita, joissa ennen oli asunut. Jostakin syystä oli hän saanut päähänsä, että hän niitä inhosi. Kun hän ensi päivänä meni sinne Annen kera, seisattui hän kynnykselle.

— Täällä minä en tahdo asua, sanoi hän. — Näistä huoneista en ole koskaan pitänyt ja nyt minä niitä vihaan. Minusta tuntuu kuin olisi toinen nainen asunut niissä toisessa maailmassa. Ja siitä on niin pitkä aika kulunut, että oikein kammottaa. Järjestä minulle vanhat punaiset huoneet, sanoi hän kääntyen kammarineitsyeensä, — niissä minä tahdon asua. Kauan ne tosin ovat olleet suljettuina ja kenties ne ovat rapistuneet ja koinsyömät, mutta kun niitä hyvästi lämmittää, niin ehkä niissä voi asua. Minä hankin Lontoosta huonekalut niihin.

Seuraavana päivänä näytti kumminkin hetkellisesti siltä, kuin hän ei tulisi punaisissakaan huoneissa viihtymään.