Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.
— Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, — silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.
— Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti, kun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.
* * * * *
Neiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän kutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun oven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita hetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen onnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään hänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.
— Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, — että olen monta kertaa ajatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle. Sinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja paremmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa työtä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä hän olisi tarvinnut —
— Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.
— En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, — mutta kun nyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut pienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään ystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs, ja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme —
— Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja olisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn hänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.
Mutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän välittänyt mistään.