— Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. — Intialaisen herran luona.
— Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö vuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!
Syntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.
Ermengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut vain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi selittää kaikki.
— Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. — Timanttikaivokset!
Suu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.
— Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. — Siinä oli vain väärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he joutuisivat perikatoon.
— Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.
— Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös — ja hän kuoli. Ja herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois — ja hän oli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi, että kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli Saaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa, eikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär komensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä iltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan — eikä hän tule koskaan tänne takaisin — ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen — sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä tervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!
Tuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä hämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä hänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi itkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä tavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset menisivät levolle puhuen siitä.