Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja juoksi lapsen luo.
— Älä huuda, älä melua! hän rukoili. — Minua torutaan, jos sinä huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä — ei tämä ole mikään huono huone, Lottie!
— Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne asumaan.
— Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.
Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.
— Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.
— Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.
— Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset — ja toisia ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.
— Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. — Nosta ylös.
Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä, nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.