»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»
Rownie pudisti päätään.
Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan kuvaansa peilistä.
Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät. Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö; hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.
Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen sisällyksen mutisten itsekseen:
»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo — pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki mitä tarvitaan.»
Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.
»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään pisaramittaria.
»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»
»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti
Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.