Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen. Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?
Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja. Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.
Bennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:
»Kas vain, sehän on neiti Searight!»
Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:
»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»
»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»
»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada enää nähdä teitä.»
»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut — no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen tyly hymy.
»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»