»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»
»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla valehtelija ja roisto.»
»Hyvästi, kapteeni Bennett.»
He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.
Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin akkunavedossa.
Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen. Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?
Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta sydämestään.
Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän, Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.
Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan, ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi, niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin. Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.