Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa. Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä leikatessaan sikarinsa päätä.
Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas vastaan, matkalaukku vielä kädessä.
»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos? Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä lomaa.»
Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin. Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.
»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna kulkutautisairaalaan.»
Campbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.
»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla, ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen sinne?»
»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika — merkillistä.»
Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti, johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä, ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin hänen käytettäväkseen.
»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi
Hattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.