»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt käytte minun paikalleni.»
Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä. Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista. Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.
Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa — Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli — ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle. Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.
Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen. Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin, kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.
Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi, kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla. Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.
»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»
Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen — kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä — muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa. Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»
Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi». Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä, jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.
Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen. Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan, kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.
Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen, ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan, että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.