Bennett näpsäytti vain sormiaan.
»Järki menköön hitoille!»
»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin halveksimaan itseäni.»
»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.
Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne, olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni, ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta, koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon, pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että rakastatte minua.»
»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan teidän kanssanne.»
Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi, hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi aivan suoraksi.
»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi, hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»
Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan.
Sitten hän sanoi vakavasti:
»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»