»Odottaako? Kuulettehan, ettei tässä käy odottaminen.»
Ja hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi, ettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä tottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän teki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen kohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden hän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan häntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi pyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli oikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio tuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin kuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa, ei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen vierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen. Ja sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut nähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä saavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa jäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten kuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi. Konetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt pysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin — tehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut luopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän oli syöksynyt.
»Jumala auttakoon meitä kaikkia!» kuiskasi hän.
»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.
Bennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas. Hän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut, tuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä, selittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.
Mutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja viisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi jatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa, oliko se taivaan tuomio? —
Bennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä edessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina täytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen. Pitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli seisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa — voiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän oli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana, kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita. Hänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja, tinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea tai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli niin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien eteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet aivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa mittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä kannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä arkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin päästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen valtoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss voisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes pälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd lähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se mahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta siltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä kannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos Lloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen hoitajattarenkin oli käynyt.
Puolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut hänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden välillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja asettui seisomaan selkä sitä vastaan.
»Ette mene», sanoi hän.
Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui hänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin vaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.