»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.
Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.
»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»
»Ei, minä säästelin omaa osaani.»
»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä, joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»
»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä», valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille. »Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»
Sitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.
»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia tuloamme.»
Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen, tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.
»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo nyt.»