Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut; juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies. Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi. Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.
Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt, seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa, toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten sanoi hän tyyneesti:
»No, Condy?»
»No, Blix!»
»Niin, no?» toisti hän.
»Blix!» huudahti Condy.
»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään; minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»
»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy aivan kuin hengästyneenä.
»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä — tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut, vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne. Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä tiedän, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän sanoi tuon tiedän ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän. »Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»
»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»