Laura tuntui pääsevän tajuunsa vasta viisi minuuttia myöhemmin. Hän oli Corthellin kanssa lämpiössä. Kaikki jaloittelivat ja naisten puhelun porina täytti ilman. Mutta hän oli kaukana, hän ja Corthell. Tämän tumman romanttiset kasvot, silkkiparta ja eloisat silmät olivat ainoat, mitä hän halusi nähdä ja korviin kuiski ääni kuin äskeisten sävelten jatkona. Vaistomaisesti tunsi Laura, mitä oli tulossa, mitä varten toinen häntä valmisti. Hän tunsi myös, ettei Corthell ollut aikonut tehdä sitä tänä iltana. Tämä rakasti häntä ja siihen oli ennemmin tai myöhemmin tultava, vaikka puhe rakkaudesta olikin nyt kauan ollut heidän keskusteluistaan karkotettuna. Se oli ollut tuleva, mutta jossain yksinäisessä paikassa eikä näin valoloisteisessa, tuhatäänisessä teatterissa. Mutta on kuin nämä tärkeät seikat tulisivat kuin syntymä ja kuolema, ajasta ja paikasta välittämättä. Ja niin kuuluikin pian Corthellin huulilta:
"Tuskinpa minun tarvinnee sanoa enää, että rakastan teitä?"
Tyttö veti syvään henkeään.
"Tiedän, että te rakastatte minua."
He istahtivat käytävän päässä olevalle sohvalle ja Corthell, taitavana seurustelun taidossa, esiintyi kuin koskisi juttelu vain jokapäiväisiä asioita, mutta Laura tämän ihmeellisen illan hypnotisoimana tuskin voi säilyttää ulkonäköä.
"Tiedän, että te rakastatte minua."
"Siinäkö kaikki? Eikö se, mikä on minulle kaikki, ole teille mitään?"
Laura tuli vähitellen tajuunsa. Rakkaus oli yhtä kaikki suloisempi todellisena — vaikkapa tässä silkkikuhinaisessa, jalokiviloistoisessa suuren seurapiirin näyttelypaikassa kuin jossain uneksitun satumaan mystillisessä puistossa. Hän tunsi olevansa nainen taas uusaikainen, elinhaluinen eikä minkään ritaritarinan tyttönen.
"Eikö mitään minulle?" vastasi hän. "En tiedä. Mieluummin haluan, että rakastatte minua kuin ettette rakastaisi."
"Antakaa minun siis aina rakastaa teitä. Tiedätte mitä karkotan. Me olemme ymmärtäneet toisiamme ensi hetkestä asti. Yksinkertaisesti, minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Te tiedätte minun puhuvan totta, tiedätte, että voitte luottaa minuun, En pyydä teitä jakamaan elämääni. Minä pyydän teiltä suurta onnea" — hän kohotti päätään ylväästi — "kunniakasta tilaisuutta antaa teille kaikki mitä hyvää minussa on. Jumala suokoon minulle nöyryyttä, mutta missä määrin olen tullut paremmaksi, voimakkaammaksi, siitä saakka kuin teidät olen tuntenut, johtuu se siitä, että te olette tulleet osaksi minusta, Olen uudestisyntynyt. Ja kun tarjoan itseäni, niin tarjoan vain takasin lahjan, jonka äskettäin vasta olette minulle antanut. Olen koettanut sitä kirkkaana säilyttää. Se on teidän, jos haluatte."