"Näen farmarein kaikkialla kasvattavan vehnää. Sinähän taistelet itse maata vastaan."
"No, vaikka sitäkin. Onhan meillä lehdet. Pannaan ne varottamaan liiasta vehnän viljelyksestä."
"Ja sitten toinen seikka", sanoi Gretry. "Sinun pitäisi olla vuoteessa paraikaa. Hermosihan ovat ihan lopussa. Et nuku yhtään. Ja kun joku meistä koittaa vastustaa sinua, niin auta armias. Jos haluat pysyä tässä pelissä, täytyy sinun olla kunnossa. Mene lääkäriin."
"Roskaa", sanoi Jadwin. "Ei minulla ole aikaa mennä lääkäriin. Eikä minua mikään vaivaa."
Eikö? Samana yönä, ensimäisenä neljästä, jonka hän nukkui kotonaan, hän luki kellon lyövän neljä ja teki saman kysymyksen itselleen. Ei, kunnossa hän ei ollut ja yhä pahempi uhkasi. Hautakouristus hänen päässään oli nyt miltei yhtämittainen ja vähäkin kävely pani hänet huohottamaan. Ja väliin tuntui pyörrytys kuin menisi hän elevaattorissa alaspäin huimaa kyytiä. Vain La Salle kadulla ja Gretryn toimistossa hän saattoi unohtaa nämä oireet. Tuskaisat olivat pitkät yksinäiset yöt, jolloin hän laski, kuinka pian taas voisi ottaa bromia. Hänen ruumiissaan oli outo tunne ja väliin käsivartensa tuntuivat paisuvan jättimäisiksi. Hän lykkäsi lääkärissä käynnin tuonnemmaksi selittäen itselleen, ettei ole aikaa, mutta oikea syy oli se, ettei hän uskaltanut kuulla lääkäriltä totuutta. Alkoiko hänen järkensä pettää? Mikä onnettomuus uhkaa? — Ja aina vain soi korvissa sana: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää — vehnää." Ja aamulla nousi hän uuvuksissa, tylsänä. Hiipi Gretryn toimistoon, kuuli gongongin helähtävän ja syvänteen myllerryksen alkavan. Ja samassa järjestyivät hänen henkensä voimat taas, hermot vetäytyivät vireeseen. Niin hän tunsi toimivansa kuin sokean vaiston vallassa. Arvioimiskyky petti hänet usein. Umpimähkäisiä määräyksiä ja ohjeita tuli annettua. Mutta kultasiipinen onnetar oli yhä hänen seurassaan.
Toukokuu läheni loppuaan, sen 25—30 päivinä hän myi heinäkuun vehnää Gretryn vastalauseesta huolimatta. Hän oli niin rikos, ettei mikään näyttänyt häneen pystyvän. Joka päivä kasvoi hänen voittonsa ja mitä enemmän Jadwin näki sortuneita keinottelijoita ympärillään, sitä enemmän hän halveksi ihmisluontoa. Muutamat sortuneista ottivat kohtalonsa jylhän huolettomasti tai keveän iloisesti, mutta useimmat alentuivat ja nöyrtyivät, niin että Jadwin joutui itsekontrollin rajoille. Mitä enemmän nämä matelivat, sitä kireämmin hän ruuviaan puristi. Väliin hän heltyi ja myi vehnää jollekin onnettomalle, niin että tämä pääsi tappioitta, mutta lopulla hänen sydämensä kovettui ja hän otti voittonsa kuten Bourbonit veronsa kuin synnynnäisenä oikeutena. Ja koulumuistojen lomasta pujahti hänen mieleensä puheenparsi, jota hän väliin lyhyesti naurahtaen käytti, kun tuli puhe pelin uhreista: "Vae victis — voi voitetuita."
Vaimoaan tapasi hän harvoin. Aamiaista väliin söivät yhdessä, päivällistä useammin. Jadwinin elämä oli nyt käynyt niin säännöttömäksi ja hänen lyhyet lepohetkensä niin kalliiksi ja hän itse niin helposti häiriintyväksi, että hän asui talonsa eri osassa. Lauran elämästä hän ei tiennyt mitään. Tämä ei enää valittanut yksinäisyyttään. Olipa iloinenkin, vaikka se tuotti Jadwinille huolta. Läpi pörssin melunkin saattoi hän aavistaa, etteivät Lauran asiat olleet oikein. Kerran hän jo koittikin murtautua irti La Salle kadulta ja palata vanhaan elämäntapaan, mutta seuraukset olivat niin tuhoisat, että hänen täytyi pysyä siellä.
"Vehnäkaappaus", huudahti hän vaimolleen, "Vehnä on kaapannut minut. On kuin pitäisi sutta korvista, paha on pitää, mutta pahempi olisi laskea irti."
Mutta liike-elämän vilinässä ei Jadwin voinut käsittää, kuinka onneton Laura oli. Sen illan jälkeen siellä taidesalissa, kun Gretry oli vienyt hänen miehensä, oli hän herännyt näkemään, kuinka tyhjä elämänsä oli. Corthellin oli hän karkottanut. Jadwin oli temmattu pois. Tämä oli kehottanut häntä menemään maalle, mutta hän ei lähtenyt. Ja nähdessään miehensä tilan, hän onnettomuutta aavistaen halusi olla tämän rinnalla silloin. Ensin hän sai aikansa kulumaan suunnittelemalla kesäpukujaan ja ajelemalla puistossa, kunnes täällä joka pensas oli hänelle väsyttävän tuttu. Sitten aikoi hän harrastaa vanhoja kirjoja ja harvinaisia painoksia, ostellen niitä huutokaupoista ja antikvariaateista, mutta pian kyllästyi hän siihen. Rahaa oli hänen käytettävänään niin paljon, että hänen tarvitsi vain lausua toivomus, niin se jo täyttyi. Tämä ihan tuhosi harrastuksen ja jännityksen. Pukunsa ja hevosensa sekä ajopelinsä, joita hän osteli rajattomasti, täyttivät kaikki paikat, mutta hänellä ei ollut niistä iloa. Ja usein hän venyttelihe sohvallaan sanoen itselleen: "Kuinka tyhjää ja typerää on kaikki."
Edessään ei ollut mitään toivoa. Päivät olivat toisensa kaltaiset. Tuttavuuksia ei hän juuri ollut solminut. Korskea tapansa ei ollut omiaan ihmisiä lähentämään. Yksin hän istui iltansa lukien tai kuunnellen pimeässä järven kohinaa. Ja hän ajatteli miehiä, joita oli tavannut ja näiden rakkautta. Ensimäinen oli ollut hänen opettajansa, jumaluusopin ylioppilas, joka oli houkutellut häntä Kiinaan lähetyssaarnaajaksi. Sitten oli ollut nuori lakimies — "Worcester kauntin lahjakkain mies" — joka otti hänet ajelulle vuokrarattailla ja lähetti hänelle novelleja (joita hän ei lukenut) ja kirjotti hänen tukastaan ja silmistään huonoja runoja. Sitten muuan nuori luutnantti, joka rakastui häneen hänen käydessään Bostonin tädin luona. Tämä antoi hänelle kuvansa sotilaspuvussa ja lauloi kitaran säestyksellä lemmenlauluja.