Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat vaunujen tilalla."
"Mitä merkitsee kaikki tuo nyt minulle!"
Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.
Heidän ajurissa istuessaan sanoi Jadwin: "Katso nyt viimeisen kerran taloa."
Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän, "ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."
Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt. Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja: "Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."
Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä Europan kaupungeille.
Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat. Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt. Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.
Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.