Mutta Laura ei mennyt ja kului taas viisi minuuttia. Sillä välin Page kertoi mitä oli Landry Courtilta kuullut. Jadwin oli rikas vanhapoika, joka oli koonnut rahaa Chicagon tonttikaupoilla. Häneltä oli vieläkin hallussaan parhaita paikkoja kaupungissa. Hän ei pitänyt keinottelusta, kuten ei Cresslerkään. Vaikkei ollutkaan kauppakamarin jäsen, otti hän sentään silloin tällöin osaa vehnä- tai maissikauppoihin. Hän oli sitä mieltä, että koko markkinain kaappausyritykset olivat tuomitut epäonnistumaan ja oli ennustanut Helmickin vararikon jo kuusi kuukautta sitten. Hän oli hyvin tunnettu rahamiespiireissä ja hänen nimensä yhtiön johtokunnassa oli varma takaus. Hän oli "voimakas" mies.
"En voi ymmärtää", sanoi Laura taas ajatellen Cresslereitä, joita ei kuulunut. "Voisiko heille soittaa?"
"En tiedä", sanoi täti.
"Minä menen, jos eivät ne nyt tule kolmen minuutin kuluessa", sanoi
Laura päättävästi.
Ja odotettuaan tuon ajan hän veti viittansa paremmin ylleen ja meni. Kun hän läheni Jadwinia ja näki tämän huomanneen hänet, havaitsi hän tämän kasvoille tulleen epäluuloisen ilmeen. Mutta se katosi pian ja hän otti sikarin suustaan. Laura päätti hänet gentlemanniksi ja täysin itsensä halliten sanoi hän varmalla äänellä:
"Anteeksi, mutta olettehan hra Jadwin."
"Kyllä", vastasi tämä, ottaen hattunsa, hieman hämmentyneenä. "Nimeni on Jadwin."
"Tietääkseni", jatkoi Laura, "tulemme tänä iltana Cresslerien vieraina samaan seuraan. Mutta he eivät näy tulevan emmekä me — sisareni ja tätini — tiedä mitä tehdä. — Olen neiti Dearborn, te kai tunnette sisareni Pagen?"
Hän näytti aikaansaavan tuohon mieheen sen vaikutuksen, että jos hän ei tunne sisarta eikä pidä tätä Lauran tuloa täysin sopivana, on se kuolettava loukkaus ja vastasi:
"Neiti Page — sisarenne — neiti Page Dearborn? Kyllä varmaan tunnen hänet. Ja tekin odotatte. Sehän on ikävää. — En tiennyt teidän olevan täällä."