Toivolan Juha lähtee nyt Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän sitä vielä itse tiedä. On ehtimässä lopulleen kuusikymmenvuotinen elämä, joka kerran Mikonpäivän aikaisena yönä alkoi niin kaukaisessa entisyydessä, ettei uskoisi sillä olevan mitään elävää yhteyttä tämän sotaisen nykyisyyden kanssa. Siellähän silloin loimotti pärevalkea, siellä Nikkilän vanha Penjami röttimekkoineen vietti päiviään omakeittoisen viinan juopumuksessa, pieksi kolmatta vaimoaan ja hallitsi taloaan, ja taivaan ja maan vahvuudesta huokui syvä talonpoikainen rauha. Siitä pojasta, joka siellä silloin syntyi — kaikki muut sen talon silloiset ihmiset ovat jo rauhaansa nukkuneet — siitä pojasta tuli tuo sosialisti, joka tuossa vaeltaa. Hänen aivonsa olivat yksinkertaisinta lajia ja hänen tietoisuutensa oli kovin näivettynyt, mutta hän on kumminkin jaksanut läpäistä tuon kuusikymmenvuotisen elämänkauden, jonka tiedämme olevan vaihe- ja kehitysrikkaimpia kansamme historiassa.
Kun hän nyt tuossa menee pimeällä talvitiellä partoineen, silmineen, kivääreineen, niin näyttää siltä, kuin ihmiskunnan kehityksen menninkäinen olisi istahtanut hänen laihoille hartioilleen, työntänyt kielen suustaan ja kovasti tempoen ja riuhtoen olisi ratsastavinaan Toivolan Jussilla. Ja näin katsoen ei Jussi ole niinkään vastenmielinen yksilö, vaan herättää pikemminkin leikillistä myötätuntoa. Sillä kuinka monesti onkaan sama menninkäinen asianomaisen aavistamatta koomillisesti virnaillut semmoistenkin yksilöitten olkapäillä, jotka kulkevat tietänsä korkea otsa syvän viisauden kurtuissa.
Jonkinlaista yksinäisen avuttomuuden tuntua on Toivolan Jussin mielessä, kun hän siinä saapastaa Paitulaa kohden. Tärkeitä asioita on nyt tulossa tänä Maarianpäivän yönä, vaikkei Jussilla ole selvää aavistusta, minkä suuntaisia ne ovat. Mutta sen hän aavistaa, että hänet on ikäänkuin sysätty jonnekin, jonne ei kukaan muu olisi viitsinyt mennä; että häntä huonosti palkitaan kaikista puitten kantamisistaan ja muista ahertamisistaan. Sehän on ollut Jussin kohtalo kautta hänen elämänsä, ettei kukaan ole hänestä huolinut. Kaikki hänen yrittelynsä ovat aina tulleet ikäänkuin sopimattomaan aikaan, sille ei ole voinut mitään ei Jussi eivätkä muut ihmiset. Muilta ihmisiltä sujuu niin luontevasti sekä nouseminen että laskeminen; niitten onnettomuuksissakin on aina jotain semmoista, joka on otettava täydestä. Mutta Jussi tuntee, että hänen niin onnessaan kuin onnettomuudessaan on aina jotakin karsasta, ikäänkuin mautonta. Niinkuin tämäkin rahantienaus nyt täällä ja tämä muu lupaava nousu: saadaan nähdä vaan, ettei niistäkään lopuksi mitään koidu… Silloin kun vaimo kuoli, käväisi Toivolan Jannen olemuksessa jonkinlainen hyvän sopusoinnun laine. Hän tunsi silloin, kuinka hän oli hyvä lapsille, ja mielen täytti varmuus, että nyt eläminen rupeaa sujumaan, semmoisen tapauksen pohjalta. Mielikuvitus suunnitteli, kuinka kaikki käy helposti niin ja niin, nyt kun äiti on poissa. Niin näyttikin käyvän, ja erikoisen lupaava enne oli se, kun tyttö pääsi oikeaan täysiveriseen herrasväkeen. Juha tunsi siihen aikaan itsensä niin voimakkaaksi, että hän ilman mitään vaivaa saattoi pitää kymmenen markan seteliä hallussaan viikkokausia, ostamatta sillä mitään. — Niiltä ajoilta on Juhan mieleen ihmeellisesti jäänyt, että oli kovasti kirkkaat kuun paisteet… Se oli Jussin elämänkin kirkkainta aikaa. Mutta kun tyttö sitten sillä lailla meneytyi, niin kaikki romahti entiselleen ja Jussi heräsi vanhaan tuttuun oloon, joka aamusta iltaan sisälsi yhtä ja toista muuta, mutta ei tyydytystä. Siinä olossahan täytyi Juhalla aina olla jotakin hapuiltavaa, jotakin semmoista täytettä, jossa kyllä oli tylsä sivutuntu, niinkuin simsettien kaulaan laittelemisessa, mutta semmoista piti olla, sillä häntä olisi muuten pidetty yksinkertaisena. Ja sehän Jussin itsetuntoa sentään aina hiveli, ettei hän ollut yksinkertainen, että hänellä oli juonia enemmän kuin monella muulla… Täytteeksi tuli "toi sosial-temokraatin aate", jota sitten jauhettiin monella pirtin penkillä, niinkuin ennen "tota autuuden asiaa".
Jussi oli noussut jäältä ja saapuu Paitulan pihaportille. Talo on hiljainen ja pimeä. Yli salmen kiiluvat Rinnen esikunnan tulet ja kaukaa kirkonkylästä loimottaa kaksi suurta ulkolamppua. Niiden takaa kuuluu Kuuskoskelta tasainen lievä paukutus, ja jäältä nousee yksi hevonen Paitulaa kohden. Sitä yritetään juoksemaan ylämäessäkin. Se lähestyy, ja Jussi näkee kiväärinpiiput ja kahdet turkinkaulukset.
— Keitäs siinä on? kysyy Jussi äreästi.
Kaulusten sisältä ei kuulu mitään ja hevonen lähtee taas juoksemaan.
Sitten kuluu kokonainen tunti, niin ettei näy ketään, tulet vain tuikkivat salaperäisinä ja laimea paukkina on kuin tämän juhlayön ankaraa puhelua. Toivolan Juha saa rauhassa tarkastella Paitulan nurkkia ja kuvailla mielessään sen herran elämää, joka Juhan mielestä on kauttaaltaan niin kovin käsittämätöntä. Paitulan herran järki, varallisuus ja yleinen elämäntapa — Juha on näkevinään ne seikat edessään, ja häntä melkein ärsyttää se epäsointu, joka hänen mielestään niissä vallitsee. Hän muistaa monta tapausta, kun hän on tullut tekemisiin Palmunkreenin kanssa. Sen nimikin on semmoinen — Palmunkreeni taikka Palmunoksa — miksikähän sekin muuttamisesta tuli.
Köyhälistö ja Paitulan herra — kuinka avuton tuommoinen herra onkaan köyhälistön edessä. Tuon herran järki ja suunnitelmat, kun sekin koettaa tässä maailmassa menestyä — ja toisaalta köyhälistön järki. Herran järki muhii tuolla kamarissa, mutta köyhälistön järki ikäänkuin lainehtii kautta maailman.
Taas tulee hevosia tännepäin. Niitä onkin nyt rahinasta päättäen pitkä jono. Mitäs hevosia tuolta päin noin paljon tulee?
Kun etumaiset reet pääsevät Juhan ulottuville, kysytään sieltä karkeasti: